Häpeän

Häpeän

Minua hävettää. Siksi minusta on tuntunut jo pitkään todella vaikealta kirjoittaa pelaamisestani. Nuoruusvuosien röyhkeä ylimielisyys ja järkkymätön itseluottamus hävinnyt ja tilalla on pelkkä häpeä. Tämä on rehellinen kirjoitus häpeästä.

Häpeän itseäni pelaajana.

Miksikö häpeän? Häpeän sitä että en kykene olemaan tähti. Häpeän sitä että en ole sellainen pelaaja kun haluan olla. Häpeän sitä kun en pelaa sellaisessa roolissa missä haluaisin pelata. Häpeän sitä että en kykene auttamaan joukkuetta vahvuuksillani joita luulin omaavani. Häpeän näitä asioita todella paljon.

Häpeän suuruus on ylittänyt sen pisteen että olen huomaamattani lakannut markkinoimasta otteluitani, koska koen ettei siellä ole mitään nähtävää. Ainakaan osaltani. Ei minulle ole ollut merkitystä tuleeko kaverini katsomaan pelejäni, melkein tuntuu paremmalta jos ei tule. Ihan sama. Aiemmin sain todella isoja fiiliksiä kun tiesin että minulle rakkaat henkilöt löytyvät katsomosta. Omanlaisen häpeän aiheuttaa vielä yhteistyökumppanitkin. Vaikka minulla on maailman parhaimmat ja ymmärtävimmät yhteistyökumppanit, häpeän sitä etten voi heille tarjota minua tähtenä. Tämän vuoksi minun on esimerkiksi tuntunut vaikealta hyödyntää uskomattomia tukijoitteni etuja kuten hierontoja ja varusteita. Todellisuudessa tiedän että eivät he ole minun tukena tähteyden tai pisteiden takia, mutta silti koen ettei tällainen pelaaja ansaitsisi heitä. Se on jotenkin noloa.

Häpeän määrä on myös niin iso että koen ettei ketään kiinnosta minun blogipostaukset, somepostaukset tai muukaan esillä oleminen. Myös toimintaani joukkueen sisällä se on vaikuttanut. Minusta on tuntunut todella ristiriitaiselta kantaa kapteeninnauhaa. Kapteenin tulisi pystyä johtamaan, näyttämään esimerkkiä ja puhumaan. Samaan aikaan en ole kokenut että kolmos- ja neloskentän kaverin tulisi antaa liikoja ohjeita. ”Mitä tuokin kolmos ja vilttipenkin kaveri koittaa meille neuvoa” ajattelen muiden ajattelevan. Siksi tuntui paremmalta olla enemmän hiljaa. Näin jälkikäteen ajateltuna mielestäni tuollaisessa roolissa kapteeninnauha on turhan kireä pelaajalle.

Kuva: Jari Turunen

Mites tässä nyt näin on päässyt käymään?

Mennäänpä ajassa taaksepäin vuoteen 2016. Olin pelannut henkilökohtaisesti parhaimmat kauteni ikinä vaikka olimme pudonneet divarin välierissä Lasbille. Aiempina kausina Welhot oli vakiinnuttaneet paikkansa Divarin kärjessä, mutta liiganousu oli jäänyt puuttumaan. Olin ollut Welhojen parhaita pistemiehiä todella isolla vastuulla ja roolilla. Olin saanut myös jo jokusen kauden ajan kantaa Welhojen kapteenin nauhaa joka on minulle aina ollut suuri kunnia. 

Tilanne muuttui viimeiselle Divarikaudelle kun saatiin kasaan kaikkien aikojen nippu. Joukkueessa riitti todella hyviä pelimiehiä neljään kenttään asti. Tilanne oli minulle todella kummallinen. Aiemmin ykkös-kakkoskentän kaveri löysi itsensä kolmoskentästä ja välillä jopa penkiltä. Olin aivan ymmälläni tilanteesta. Koitin pitää pääni kasassa ja hoitaa ruutuni. Kapteeninnauhaa kun kannoin niin piti keskittyi joukkueen projektiin, joka oltiin aloitettu useampi kausi takaperin: liiganousuun. Tällä kaudella se vaan tuntui olevan lähempänä kuin koskaan. 

Kuva: Jari Turunen

Veimme lopulta homman maaliin asti. Pudotuspeleissä sain enemmän vastuuta ja kauden loputtua nosteltiin pokaalia liiganousun merkiksi. Pitkään unelmoitu liiganousu tapahtui, mutta samaan aikaan omat haasteeni häpeän, roolini ja itseluottamukseni kanssa olivat alkaneet.

En usko olevani yksin

Tämänkaltaisten fiilisten kanssa on taisteltu noista ajoista lähtien. Toki väliin mahtuu iloisiakin hetkiä ja pilkahduksia, mutta isossa kuvassa en ole pelaajana tuntenut olevani niin vahva kuin ennen tätä. Nykyään tietysti kokemusta kertynyt liigapeleistä reilun kahden kauden ajan Welhoissa, mutta kokemusten ollessa negatiivisia tai neutraaleja ei itseluottamusta pääse syntymään. Aiemmin saamat positiiviset kokemukset toivat itseluottamusta, roolini joukkueessa toi turvaa tekemiselle ja ennenkaikkea koin että pystyin auttamaan joukkuettani vahvuuksillani.

Uskon että tämänkaltaisten fiilisten kanssa painii moni muukin. Asia on sellainen mikä pistää toisinaan kiukuttamaan ja suututtamaan, kun taas toisinaan asiaa käsitellään vitsaillen. Tämän on huomannut muun muassa istuskellessa vilttipenkillä muiden viltitettyjen kanssa. Tunteita se jokatapauksessa herättää. Varsinkin kun on varsin pitkään jo suht tosissaan ottanut urheilemisen. 

Näiden kokemustan valossa ymmärtää helposti miksi pienemmän roolin pelaajat siirtyvät nopeammin ”jäähdyttelemään” tai miksi laji ei tunnu antavan heille niin paljoa. Kaikkihan tahtovat tuntea olonsa merkitykselliseksi. Ehkä juuri tuo merkityksen puute tuo tyhjän olon. 

Minun urani on kuitenkin aina tuntunut menevän juuri näin. Muutaman vuoden sykleissä tuntuu peli aaltoilevan. Välillä kulkee ja välillä ei. Tilanteeseen olen huomannut vaikuttavan todella monet asiat. Joukkueen ja pelaamisen ympärillä pyörivien asioiden lisäksi tilanteeseen tuntuu vaikuttavan myös kaukalon ulkopuoliset asiat. Onko hyvä olla ja millaista vastapainoa arki tarjoaa pelaamiseen. 

Vaikka tässä synkistelty jo yhden kirjoituksen edestä niin lohtua tilanteeseen tuo siis se, että tämän synkän syklin jälkeen tähti palaa takaisin! Se sykli saisi kestääkin sit uran loppuun asti.